Mekkometsällä, osa 2

En ehtinytkään mainita täällä, että tänä viikonloppuna koittikin jo toinen mekonmetsästyskerta. Tällä kertaa suuntana oli Helsinki, jossa tarkoitukseni oli viettää lauantai sivistyksen keskellä eli kehä III:n sisäpuolella asuvan kaaso-S:n kanssa. Meillä oli sovitusaika varattuna kahteen liikkeeseen, joiden lisäksi matkamme aloituspaikaksi valittiin eräs morsiuspukuliike, johon ajanvarausta ei tarvittu lainkaan.

Aloitettuamme metsästyskierroksen ehdin sovittaa tasan yhtä pukua ennen kuin löysin mekon, jota en halunnut enää ottaa lainkaan pois päältäni. Se oli ihana, yksinkertainen, laskeutuva, upea ja kaunis. Pitsinen, olkaimeton yläosa, ja selkeälinjainen, koruton sifonkialaosa. Ei yhtäkään yksityiskohtaa, jonka olisin halunnut muuttaa. Kotimaista käsityötä ja kaiken sen upeuden lisäksi aivan hillittömässä alennuksessa. Rakastuin. Päätin kuitenkin vastahakoisesti jättää tuon ihanuuden rekkiin vielä pieneksi hetkeksi, jotta saisin hetken aikaa varmistua siitä, että kyllä, tämä on se Minun Mekkoni. Liikkeen alennusmyyntien vuoksi en voinut jättää uutta rakkauttani varaukseen, mutta laskeskelin uskaltavani luottaa, ettei mekkoni katoaisi minnekään.

No, nokkelimmat varmaan arvaavatkin, mitä tapahtui: piipahdimme pikaisesti parissa muussa morsiuspukuliikkeessä, eikä mikään uusi mekko enää onnistunut lyömään laudalta Sitä Yhtä. Olin oikeastaan jo ensimmäisessä liikkeessä varma valinnastani, ja niinpä suuntasimme muutaman muun mekon sovituksen ja pikaisen pähkäilyn jälkeen takaisin lähtöpisteeseen. Ehdimme takaisin liikkeeseen kahden tunnin poissaolon jälkeen, ja paikalle päästyämme liikkeen ihana myyjä alkoi etsiä rakkauteni kohdetta rekistä meidän siirtyessä sovituspuolelle, jotta saisin uudestaan ylleni sen mekon, jossa olin päättänyt mennä naimisiin. Mekkoa ei vain enää löytynyt mistään. Kuvailtuani mekon uudelleen tarkasti myyjälle, hän tajusi edellisten asiakkaiden ostaneen kyseisen ihanuuden itselleen vain hetkiä aiemmin. Liikkeessä, joka on niin pieni, että sieltä tuskin on eilisen aikana myyty yhteensä kuin maksimissaan muutama puku, ehkä ainoastaan Se Yksi. Kyseessä oli kaiken lisäksi uniikkipuku, jonka kaltaista ei myyjän mukaan ole enää todennäköisesti saatavissa millään keinoin heiltä, sillä liike lopetetaan. 

Voin kertoa, että ketutti kuin pientä oravaa, jonka käpy on syväjäässä. 

Tuntuu hassulta, että jokin niin "turha" ja pinnallinen asia kuin mekko voi saada niin paljon tunteita aikaiseksi. Tai no, niitä ilon, ihastumisen ja kuplivan jännityksen tunteita olin odottanutkin, mutta tämä negatiivisempi tunnesara tuli täydellisenä yllätyksenä. Ja kyllä, varsinainen itkijänainen kun olen, sain sitten itkettyä ensimmäiset häiden järjestelyn itkut. Toivottavasti ne kyyneleet saavat jäädä viimeisiksikin. Onneksi tässä on positiivisiakin puolia, kuten esimerkiksi se, että saan vielä sovittaa uusia, ihania pukuja ja nautiskella tästä järjestelyvaiheesta vielä jonkin aikaa. Upeita mekkoja on maailmassa ties kuinka paljon, ja todennäköisesti jossain vaiheessa löydän vielä sitä eilistä mekkoakin ihanamman luomuksen. Mutta voi, ottihan se nyt päähän todella, todella paljon. Voinpahan olla hyvä esimerkki siitä, että jos todella tunnet löytäneesi Sen Oikean, älä päästä sitä näköpiiristäsi tai näpeistäsi, tai voi käydä huonosti (pätee varmaan niihin sulhasehdokkaisiinkin sinkkutytöillä!)!

Mekonmetsästyssaaga saa siis jatkoa. Stay tuned!